Taivaan Lapsen Taival

Vapahtajani Jeesuksen jalanjäljissä

Kohdata toinen?

Oman elämäni maailmankaikkeuden herrana, vain yksin Pyhän valvovan ja ohjaavan sydämen kotina, olen kanssavaeltajani samanlaisen tavoittamattomissa, enkä milloinkaan voi tulla tuntemaan täysin hänen universumiaan.

Sen kaiken vastuun, vapauden, rujouden ja kauneuden vallitessa samaan aikaan, lomittain ja vuorollaan, vain tuhlaan energiaani jos toivon tai kuvittelen, että voisin jakaa maailmani, astua osaksi toisen kaikkeinpyhintä sielunmaisemaa.

Jokainen rakentaa omaa maailmaansa ja maailmankuvaansa sisimmästään käsin, joka ei milloinkaan ulkoisin keinoin, välinein, ponnistuksin voi tulla vastaamaan toisen vastaavaa. Ja jokaisella meistä on vastuu omassa maailmassamme poimia kasvuumme se, mikä tuo meidät lähemmä ydintämme ja lujittaa luottamustamme rakkauden kantavaan voimaan ja hyljätä se, mikä rapauttaa arvomme tai saattaa toimimaan tavoin, joka rumentaa kaiken sen hyvän, minkä elämä jokaiselle tarjoaa.

Jokaiselle. Sen muoto, maku, tapa ja ajankohta vain vaihtelee. Jäädäkö siis kohtaamansa pahan alle ja varjoon, vai nousta vastustamaan valheita, jotka ehkä pyrkivät omimman ihmiseni tukahduttamaan tai mukauttamaan siihen harmaaseen massaan, joka laiskuuttaan tai pahuuttaan ei vaivaudu kantamaan vastuutaan, vaan erinäisiin verukkeisiin vedoten koettaa päästä ikäänkuin missä aita on matalin ja kuvittelee, ettei moisen valinnan seurauksia itse joudu kohtaamaan.

“Kun kaikki muutkin…”

Ole sinä sinä. Minä tahdon tulla tietämään kuka olen minä ja olla sitä, mitä ei täällä yksikään toinen voi milloinkaan ja tulla tuntemaan sinuakin, mutta kantaa vastuun vain omasta maailmankaikkeudestani.

19.12.2016

Advertisements
Leave a comment »

Joten siis

Pyhä Rakas. Auta tämän pääni kanssa. Tiedät miten se rakentelee lavasteet toisensa perään, vaikkei vielä käsikirjoitustakaan ole, ei näyttelijöitä, ei ohjaajaa.

Tai ovathan ne. Sinulla. Mutteivät minulla. Eivät minun tiedossani huomisen askeleet yhtään sen selkeämmin, kuin tämänpäiväisetkään ja kuka kumma sitä nyt olisi arvata saattanut, että tämä päivä tällaisen muodon saa kantaakseen.

Joten siis. Ymmärrät hyvin, millaista energianhaaskuuta vaikuttaa se olevan, että tarmokkaana uumoilee ummet lammet, vaikkei seuraavaa hetkeäänkään tiedä.

Niinhän sitä välillä kuvittelee, että tietäisi ja arjen harmaassa monotoniassa se joskus näyttäytyy niin. Askel sivuun, kaksi eteen, käden nosto… ja toisto. Mutta silkkaa hulluutta on tuudittautua sen varaan. Yksi kaikkeuden keinahdus ja voivat jokainen askel ja kädenliike saada aivan toisen muodon ja sisällön, kuin kukaan olisi saattanut aavistaakaan.

Joten siis. Miten on. Hiven apua kiitos.

Kiitos siitä, että autat. Kiitos, että olet sinä, ei kukaan toinen sisimpäni arkeologi hellästi ja taiten, lohtua tuoden ja voiman antaen, joka kaiken kerrostuneen tuskan läpi ja kautta tuot aidoimman esiin.

Kiitos luottamuksesta varjelukseesi, joka tietää, että enkelisi kantaa jo siinä kohden, jossa ei edes jalkaansa kaiteelle tarvitse nostaa ja läpi synkimmänkin muistutat toivosta, jonka ripustit rakkaimpasi varaan.

Et minkään sellaisen, joka horjuu tai särkyy.

22.12.2016

Leave a comment »