Taivaan Lapsen Taival

Vapahtajani Jeesuksen jalanjäljissä

Pulinoita ja pillastuksia

http://www.youtube.com/channel/UCb1zFIKZd5vu5ZsrxTqKS_g?spfreload=5

 

Jotta kun siinä nyt kesällä niin pääsi käymään, että aloinkin tehdä videopäiväkirjaa, niin pistänpä linkin kanavalle, mikäli täällä joku joskus käy näitä lukee ja sattuu kiinnostaa, kuka tekstin takana on oikein.

Se on aikas lailla suoraa puhetta kaikkine älyttömyyksineen, eikä välttis perheen pienimmille käypää kaikin paikoin… mutta tulipa nyt ensikeinoksi käsitellä kaikkea sitä, mitä vuosikausia olen pyrkinyt käsittelemään päästä.

Pitkälti kyse on siitä, että saisi väärän häpeän ja syyllisyyden kaavun päältään, pois mahdollisuudet piiloutua ja joutua edesvastuuseen teoistaan yms. Niin kovin monia vuosia mennyt hukkaan empiessä ja piilotellessa, kuvitellessa, ettei kukaan voi välittää ja että jos joku minusta jotakin tietää, juoksisi hippulat vinkuen karkuun, eikä tahtoisi olla missään tekemisissäkään.

Oli niin tai näin, niillä ei väliä. Pyhän arviolla kyllä.

Eli, jos kantti kestää, niin… tarkoitukseni ei todellakaan ole loukata ketään, niin että anteeksi, mikäli sellaista sattuisi pääsemään käymään.

Leave a comment »

Saveni raihna

Kognitiiviset taitoni heikentyvät.

Pääni räjähtää.

Sydän takoo tiensä rinnasta ulos.

Ja toinen vain vääntää vääntää vääntää…

 

Mitä ihmettä tämä on oikein?

Miten tämä voisi olla elämää tukevaa.

Pikemmin sairastuu, hajoaa, tuhoutuu.

 

Okei, on yhä paljon vanhaa paskaa

joka sietääkin tuhoutua.

Voiko tämä olla kaira jolla tarkoitus

kuoria saasta ulos?

Kaivaa ydintä myöten…

 

Jos nyt suostun hymyssä suin

kaikesta kivusta huolimatta,

onko se OHI sitten?

Saanko ajatella ja toivoa,

että se on ohi sitten… onhan.

 

Pyhä salli sen jo pian olla ohi.

Olen savi, olen vaille. Raihna ja saasta.

Itsessäni olen kyvytön yhtään mihinkään.

 

Mikä suunnaton riemu, ylistys ja kiitos,

sinä tiedät meidät ja tunnet… rakastat.

Annoit Poikasi kuolla, jotta saisi saveni elää.

Hän lunasti lain alaiset. Meidät kaikki.

Ilman häntä… voi sentään.

 

Ainoa toivomme ja turvamme, ainoa

lohtumme ja voimamme.

Kaikki, mitä tarvitsen.

 

Ei tarvetta katsoa itseeni, ei surkutella.

Saan katsoa Golgatan ristille, kiittää.

 

 

1.11.2016

Leave a comment »

“Optikolla” käynti

“Vauvat on vauvoja.”

Kukahan tämän katon alla on se imeväisikäinen.

 

Anna voima. Anna kärsivällisyys. Auta.

Vereni kiehuu. Adrenaliini pumppaa.

Kortisoli lyö korvieni tärykalvot puhki… tuntuu.

 

Niin paljon kuin saattaisinkaan…

tekee hän kaikkensa etten kykene.

Kohta en edes halua enää.

Sitäkö hän toivoo?

 

Olisihan se helpompaa, tiedän.

Voida koko maailmankaikkeudelle todistaa

olevansa kelpaamaton kenenkään rakkauden kohteeksi.

 

Mitä se vaatii?

Ottaa uskoakseen olevansa Luojansa rakastama.

Hän on rakkaimpansa uhrannut sinut

luokseen saadakseen.

Eikö se riitä? Miksi sitä ei halua uskoa?

 

Tottakai se on vaikeaa siinä kohtaa

kun maailmassa on rikki mennyt.

Kun kukaan ei ole hellyydellä katsonut,

ei huolta pitänyt, ei kutsunut luokseen.

 

Tavoista vaikea luopua…

tapoja asenteetkin. Teot, puheet.

Olisiko aika pyyhkiä sisäiset linssit.

Ne jos täynnä valheen tahroja, kuinka

kuunaan näet, mitä oikeasti on.

 

Pyhän Sanan valossa näkee pyyhkiä tahroista

viimeisenkin. Niin koskien itseään kuin ympäröivää

maailmaa. Eritoten häntä itseään…

 

 

2.11.2016, kun toinen välillä herjaten rakkautta sanoessaan “kelle muulle sitä olisi paha, kuin rakkaimmalleen”… Rakkaus kun ei tee lähimmäiselleen mitään pahaa!

 

Leave a comment »

Yön vartiohetki

Avaan silmäni yön vartiohetkenä, jolloin ei suurin osa saman leveyspiirin väestä liikauta eväänsäkään, kuin korkeintaan kylkeä kääntääkseen.

Kortisolistako lie johtuu? Mutta mieleen hiipii ajatus, että kutsut minua puhutteluun ja valmistautumaan uuteen päivään, joten en voi enää palautua untenkaan maille, vaikka toki tiedän sinun luomustesi myös tarvitsevan lepoaan.
Sisälläni soivat sävelet, joita nousen tapailemaan ja tallennan, koska ne niin helposti hukkuvat päivän lisääntyviin askareisiin. Sotkeentuvat muihin ääniin, kuviin, kirjaimiin, joita mieli päivän mittaan työstää… Tahdon laulaa sinulle uuden laulun. Tahdon veisata kiitostasi ja tuoda huulteni uhrin, sormieni kudelman, vaikka kuinka itseltäsi lahjaksi saadun alttarillesi, jolle saan jälleen koko henkeni ja olemukseni asettaa.
Mikä riemu, ettei pääsy luoksesi ole omasta voimastani kiinni. Ei riippuvainen saveni kyvyistä tai siitä, että virheittä täällä vaeltaisin.
Jos olin eilen vakuuttunut siitä, että olen sinun ja että rakastat, se ei ole sen tähden unen usvan aikana muuttunut, että lihani kompuroi tai mieleni harhailee.
Olet itse minussa tehnyt työsi. Antanut uskon Poikaasi, joka puolestani kantoi ne velvoitteet, jotka olivat sidotut siihen, miten taivaltani taitan. Tänään saan seurata hänen jälkiään sen perusteella, että olet hänen kauttaan päättänyt minut itsesi kanssa sovittaa. Itse avata tien. Siitä kiitän.
Suo luottamuksessa armoosi kasvaa mittaan, jossa liha alistuu heikoimpanakin hetkenään hengen tietämyksen alle. Ei enää kampita kaipuillaan tai livahda veräjästä tottumustensa pariin, kun elämän vaikeudet tai haasteet saavat pienen mielen tolaltaan.
Sinuun tahdon oppia turvautumaan. Sinun huomaasi kantamaan kaiken murheeni ja surun, mitä tämä elämämme täällä niin helposti aiheuttaa. Sinä tiedät jo sen kaiken. Soisit vain, että kuin lapsi rakastavalle isälleen, todella toisin sen kaiken luoksesi, enkä lankeilisi yksinäni sitä koettamaan kestää.
Kiitos siitäkin, että tiedät miten vaikeaa se voi olla, kun ei konkreettista kokemusta täällä siitä syntynyt ole, miten olisi ketään, jonka syliin rientää. Ei ole ollut ketään, joka kiinnostuneena kaikessa rauhassa istuisi rinnalle kysyen, mitä kuuluu.
Sen kaiken saan kanssasi kuitenkin oppia. Saan oppian havaitsemaan, miten lähellä olet, miten kiinnostunut, miten murheellinen siitä, jos minuun sattuu, miten iloinen, kun käy hyvin ja miten riemuissasi siitä, että sen kaiken keskellä vähä vähältä opin sinuun yhä enemmän luottamaan ja turvaamaan, kun alan tajuta, että et hetkeksikään, et milloinkaan jätä katsomatta lapsesi perään, et huolehtimatta siitä, mitä tarvitsen, et hylkää, vaikka kaikki muu kaatuisi niskaan, et paikalta katoa, vaikka toimisin niin, että häpeän puna peittäisi kaiken asutun maan…
Sinä olet sen kaiken nähnyt jo aikaa. Olet jo varhaisesta tiennyt jokaisen askeleeni ja siitä huolimatta olet itsesi, oman rakkautesi ja nimesi kunnian tähden päättänyt tarttua käteeni ja armossasi nostaa minut sen veren rakentamalle kalliolle, joka Poikasi antaman uhrin varassa lepää.
Mikä riemu saada elää sinun lapsenasi. Mikä onni saada tuntea Kaikkivaltiaan sydän omansa sijalla ja kuulla se rohkaisun sana, kun mieli mustuu, “älä jää murheeseen, en unhota sinua koskaan!”
Isä, suothan edes pienen osan siinä, että autat muitakin tuntemaan sinut samoin. En voisi kenellekään sen suurempaa ja parempaa lahjaa antaa. Vaikka sinun lahjasihan se on! Amen.

‎4. ‎marraskuu‎ta ‎2016, 03:45:52 tuon kirjoittelin tässä aamuteetä odotellessani.

Leave a comment »

Kosminen palapeli

Mikä voi olla osani tässä kosmisessa palapelissä, jota elämäksi kutsutaan?

Mellakoita, ihmiskauppaa, kanssakulkijoita pelottelevia pellejä (siis kirjaimellisesti!), naapuritontin rakennustyömaa, yhteiskunnan hoteisiin päätyneet lapset, kouluttamaton pitkäaikaistyötön ja nyt sairaslomalla pyrkien selvittämään, mihin muotoiseni ja kaltaiseni tähän kaikkeen oikein mahtuu. Mihin kuuluu ja soveltuu, vai kuuluuko mihinkään?

Ellei, miksi osani täällä olen saanut?! Iankaikenko vain harhailen ja hapuan, tarttuen tähän tai tuohon vain havaitakseni, ei kanna, ei kannata, tuhoaa tai turhentaa senkin vähän hyvän, jos minkä itsessään kokee. En tahdo sammuvan sen ilon ja kiitollisuuden, jota elämästäni, itsestäni koen, mutta mihin kummaan minä tänne mahdun ja kuulun oikein?

Onko voinut käydä suunnittelussa error, joka muotoiseni mahdollistanut kyllä, muttei ole osoittanut paikkaa, ei jäsentänyt kokonaisuuttaan siten, että siinä juuri minulle, minun laiselleni oma paikkansa olisi.

Se ihan oma kolo ja tehtävä, johon kukaan tai mikään muu tässä äärettömyydessä ei sovellu. Ei vain voi sitä täyttää tai laillani ilmentää sitä, minkä minä voin.

Tahdon SEN oman paikkani. En muuta.

Onneksi on Pyhä luvannut minussa vaikuttaa sekä tahtomisen että toiminnan, jotta ne hyvät työt, jotka hän on varalleni valmistanut, toteutuvat. Ne, joita varten hän MINUT on luonut.

En ehkä kohdallani näe sen muotoja. En tunne sen muodostumisen toimintatapaa. Ei ole olemassakaan yksityiskohtaista manuaalia, jonka perusteella ennalta tietäisin ja kokemuksesta harjaantuisin näkemään mistä mitäkin, kuinka tahi milloin.

Vain hän tietää kudelmansa muodon. Jokaisen kohdan, joihin hän askeleeni ohjaa, antaa ääneni kuulua, silmieni nähdä.

Vain valmentautumalla tuntemaan hänet ja luottamaan Pyhään voin vakuuttua siitä, että juuri se täyttyy ja tapahtuu, minkä hän astiani kautta on suunnitelmissaan ajatellut täällä toteuttaa. Kuinka ja milloin. Kunhan kuulen ja tottelen.

Poikansa kautta hän antoi mallin miten toimia. Mitä on elää luottamuksen varassa Pyhään Jumalaan, jonka tahto on hyvä ja sydän pienen ihmisen puolella. Oman kunniansa tähden!

Voi suunnaton mikä riemu! Mikä armo saada se tänään ymmärtää! Pyhä valmenna sydämeni kuuliaisuuteen. Anna silmät nähdä, korvat kuulla se ja vain se, minkä sinä ohjeistat kätteni tehdä, astua jalkani ja kieleni pukahtaa.

Kiitos ylistyksen sävelistä, joita kunniaksesi ja omaksi rohkaisukseni, turvakseni ja lohdukseni saan soittaa ja laulaa. Joiden kautta arjessani konkreettisesti havaita ja epäilyn iskiessä itseäni muistuttaa, että sinä olet, olen sinun. Minun ei tarvitsekaan tietää, mitä huominen tuo tullessaan, kunhan nyt, tässä, tänään, astun armosi ja luottamuksen piiriin. Otan kädestäsi kii ja annan sinun johtaa.

Kiitos osastani jonka täytät. KIITOS!

 

26.10.2016 tuon kirjoittelin vihkoon, ajattelin tännekin jakaa = ).

Leave a comment »

Tahtoosi taivun

Arkuuteni ajanhukka.

Taipaleeni takkuava.

Kerran vielä laakson kukka.

Kaunis, ilo katsoa…

Sisimpäni sävel soikoon,

aina ylistystäsi.

Kieleni ja mieli voikoon,

ilmentää sydäntäsi…

Tahtoosi näin tahtoin taipuu,

sinä tiedät parhaiten.

Osani mi ikin olkoon,

kerran kuulen kiitoksen…

Voimassais mä kaiken kestän,

rakkautes varjossa.

Hellän kätes alla olkoon,

osain aina turvassa.

 

Myös aamulta 18.10.2016 Isälle kiitos!

Leave a comment »

Iloitsen

Iloitsen itsestäni.

Iloitsen elämästä.

Vaikka menneen haamut kuinka koettaisivat kiinni,

jo tiedän, niitä ei tarvitse kuunnella, ei noudattaa niiden muotoja.

Saan valita oman tieni.

Saan valita toisin.

Pyhän armosta tiedän, miten on hyvin.

Hänen voimassaan kykenen muutokseen.

Jos selkä jumii, kun aina vain istun, enkä lähde liikkeelle,

saan syyttää vain itseäni ja olisi mieletöntä valittaa.

Hahmoni saamassa jo muotojaan, löytämässä rajojaan.

Arvoni ja ajatteluni jo osin asettuneet mittapuihin, joiden

varaan turvallista rakentaa, tietäessään niiden olevan iankaikkiset.

Kristuskallio jalkojeni alla Henki sisintäni johdattaen.

Pyhä miten riemullisin kielin sinua taas saankaan ylistää.

Miten nöyränä käydä tieni ja luottaen, sillä sinä et hylkää.

Armosi on mittaamaton ja tahtosi ihmistä kohden hyvä.

Suo hyvyyttäsi ilmentää, ilmaista muillekin, olet pyhä.

 

Tässä aamusella 18.10.2016 herättyä = )

Leave a comment »

Rakkaudesta

Särkyykö se kuin herkkä lasitaideteos tai

silkka illuusio jos kosketan?

 
– Shatters shatters shatters just down down like a bubble that didn’t even exist to be exact.

 
Uskallanko luottaa?
Niin monta syvään uponnutta haavaa.
Pinnalla arpi, yhä sisällä särkevää tuskaa.

 
”Katso, katso syvään ja kaikessa rauhassa.

Jos minä sanon, pysyn, voit ottaa siitä kii.

En muutu, en murru. Olen iankaikkinen.

Alusta saakka ollut sama…
Niin kauas tulevaan, kuin mistä kauimman

tähden valon näät, minä yhä pysyn ja pysyn

yhä kaiken laajetessa samana!

Kukaan ulkopuolinen ei minua määrittele.
Kenenkään sanat tai teot eivät arvojani hätyyttele,

enkä ole kenenkään hyväksyntää vailla.
Siksi uskallan ja voin sinulle luvata sen minkä tahdon.
Sinun tehtäväksesi jää vain luottaa.
Ota siitä kii.
Anna ajan näyttää, miten rikkaaseen elämään

sinut saatankaan viedä, kun vain tartut kii.

Lupaat sydämestäsi olla minun.”

Amen.
24.7.2016

Leave a comment »

Rakkaudesta, sen vaikeudesta…

Rakkaus. Kaiken pohjalla on rakkaus.

Luja, pyhä, ikuinen.

Läpi vaikeimmankin kantava.

Kutsuva, nostava, auttava.

 

On vain niin voimallinen valhe ja petos,

ajatus siitä, ettei se sinua varten…

että vaikea arjessaan pysähtyä sen

äärelle, kun olevinaan kokemuksesta

pelkää, ettei niin olekaan.

Se onkin se valhe, kun on totuus.

 

Pakenemalla ja peittelemällä,

leikkimällä kuurupiiloa väsyksiin saakka,

koetat ylläpitää illuusiota toivosta,

että se vielä jonain päivänä

koskettaisi sinuakin.

Ja siis vain yhä kaivat omaa kuoppaa.

 

Kun ei tarvitsisi kuin avata silmänsä.

Ojentaa kätensä, tarttua kii.

Ottaa lämpimänä ja pysyvänä lahjana

vastaan, voiden sen varassa sitten,

pystypäin, iloiten, terveesti…

 

Niin rakastunutko tuhoon ja kuolemaan?

Luovuta jo, sinä ihminen pieni.

Katso kohti, tartu kii. Lakkaa väistelemästä.

Olkoonkin, että on hyppy tuntemattomaan.

Olkoonkin, ettei kokemusta ole.

 

LUOTA!

 

Luota askel ja päivä kerrallaan.

Niin sitä kokemusta karttuu ja

huomaat, miten taival taittuu uutta

luoden. Tuoden mukanaan aivan

toisenlaista historiaa.

 

Eräänä päivänä heräät ja näät,

on jo poissa ne valheet, jotka

koettivat estää elämästä.

Eivät merkitse enää. Olet vapaa!

 

Sisimpäsi laulaa ja iloitsee.

Katsovat peilistä kirkkaat silmät.

 

Rakkaus kantaa, ei petä.

Ei jätä eikä hylkää edes silloin, kun

jos kaadut rähmällesi lokaan.

 

Se osoittaa toden todeksi ja

valheen valheeksi.

Enää murheeksi jää, miksen

tarttunut tähän jo muinoin…”

Leave a comment »

Herää jo!

Kerro, etkö kuule, mikset herää!

Pelko, missä sen juuret, onko perää?

 

Vain valheita on kaikki se,

minkä varassa näin matkaan.

 

Lähdit aikoinaan jo aika on,

päästä eroon siitä, hatkaan.

 

On luja iankaikkinen,

perustuksensa tuo.

 

Jonk luo on pääsy jokaisen,

jok Jumalamme luo.

 

On halukas näin pääsemään,

syntinsä tunnustamaan.

 

Se oven ikuiseen elämään,

yhä vielä tänään avaa.

 

Jo luovu ansoista kuoleman,

ne tuhoon vain sut vie.

 

Luo rakkaan Pyhän Vapahtajan,

hänessä yksin on tie.

 

Tuu pian, oi saavu, herää jo!

Hän haavas parantaa.

 

Antaa näin uuden elämän,

kanssas ain vaeltaa.

 

 

Tätä en nyt muista millon, lisään päivän ehkä myöhemmin.

Iloista heinäkuun loppua kaikille! Jos täällä nyt joku joskus ? = )

Leave a comment »