Tuollaiseen tänään törmäsin, iloksenne liitän tänne.
Kerran intoilin ajatusta, miten hän ALUSSA loi maan ja taivaan ja avaruuden suuruus vain vahvistaa sen, että pysyväksi, kun osoittaa aikojen päähän johon matkaamme.
Tie päivän valkenee
Se on enemmän, kuin uskallan, toivoa, tapahtua saattavan.
Kuinka voisinkaan, kuulenhan, ain äänen sen, joka sanoo taas, “kohta romahdan”.
En pelkoni kanssa voi enää taivaltaa, haluan kohti uutta.
Kuule oi Jumala mua autathan, elää haluan.
Sen jo merkit nään, taivaan tummuvan, varis raakkuu, puusta kävyt putoaa.
Sammal ei enää vaimenna ääntä askelten putoan…
Voin haistaa, nähdä, kuulla sen, tuon ruosteen savun kaltaisen,
joka saa aistit turtumaan, en rakastaa voi milloinkaan.
On askel raskas, jalat lyijypainon lailla, vievät tummiin meren kuohuihin.
Silloin huomaan tahdon kaiken vanhan taa jo jättää, tuothan avun aaltoihin.
Jo tie päivän valkenee, aamu sarastaa, on jäänyt taa.
Pelot nuo, jotka saivat valtoihin, jopa sankarin unen haavemaan.
Tänään nään sinen taivaan, tuulen voin ihollain tuntea ja haluan,
Pyhä kiittää sua, saavuit aaltoihin, tuoden kallion alle jalkojen…
En voi sua kiittää milloinkaan, niin paljon kuin sydämein haluaa.
Kiitos tiedät sen kuinka tänään rakastan, yksin armoas on askel jokainen.
Nyt pahaa päin käyn mä kampeaan, tuoden totuuden luo eksyneen,
joka lailla mun jo luulee hukkuneen, kaiken toivonkin olla paremmin.
Tulta, ei pelkoa enää. Tulta, vain aito jää.
Sulta, saan voimani herään. Sulta, kuulen “toivo iäti jää”.
Tämän sain iltasella 31.12.2016 katsellessa elokuvaa “Mies nimeltä Ove” (Mies, joka rakasti järjestystä), kun hän tulipalosta pelasti lapsen ja vanhuksen. = ) Iloa uudelle vuodelle. Siunausta!
(Vielä teen siihen sävelen, kuulette…)
Taivaan Lapsen Taival 