“Vauvat on vauvoja.”
Kukahan tämän katon alla on se imeväisikäinen.
Anna voima. Anna kärsivällisyys. Auta.
Vereni kiehuu. Adrenaliini pumppaa.
Kortisoli lyö korvieni tärykalvot puhki… tuntuu.
Niin paljon kuin saattaisinkaan…
tekee hän kaikkensa etten kykene.
Kohta en edes halua enää.
Sitäkö hän toivoo?
Olisihan se helpompaa, tiedän.
Voida koko maailmankaikkeudelle todistaa
olevansa kelpaamaton kenenkään rakkauden kohteeksi.
Mitä se vaatii?
Ottaa uskoakseen olevansa Luojansa rakastama.
Hän on rakkaimpansa uhrannut sinut
luokseen saadakseen.
Eikö se riitä? Miksi sitä ei halua uskoa?
Tottakai se on vaikeaa siinä kohtaa
kun maailmassa on rikki mennyt.
Kun kukaan ei ole hellyydellä katsonut,
ei huolta pitänyt, ei kutsunut luokseen.
Tavoista vaikea luopua…
tapoja asenteetkin. Teot, puheet.
Olisiko aika pyyhkiä sisäiset linssit.
Ne jos täynnä valheen tahroja, kuinka
kuunaan näet, mitä oikeasti on.
Pyhän Sanan valossa näkee pyyhkiä tahroista
viimeisenkin. Niin koskien itseään kuin ympäröivää
maailmaa. Eritoten häntä itseään…
2.11.2016, kun toinen välillä herjaten rakkautta sanoessaan “kelle muulle sitä olisi paha, kuin rakkaimmalleen”… Rakkaus kun ei tee lähimmäiselleen mitään pahaa!
Taivaan Lapsen Taival 